Elämässä on muutamia asioita, joiden olisin ehdottomasti halunnut menevän toisin ja yksi niistä liittyy tähän suklaasilmäiseen luppakorvaan. Rella tuli minulle, kun olin 18-vuotias, ensimmäinen pidempi ajoreissuni suuntautui Tornioon, josta Relppis haettiin. Se huusi kuin hinaaja koko automatkan Torniosta Rovaniemelle, ihan varmasti unohtumaton ajomatka. Myöhemmin harjoiteltiin autossa oloa oikein tosissaan, köröteltiin mummolaan neljääkymppiä kerran jos toisenkin. Rellan ansiosta tutustuttiin myös Henkan kanssa. Henkalle kun tuli myös labbis Nella sinä kesänä, kun Rella oli vuoden, me kaksi täytettiin 19 vuotta ja aloitettiin viimeinen lukiovuosi vierekkäisillä paikoilla matikan tunnilla.
Me elettiin lokoisasti kahden labbiksen kanssa, retkeiltiin, kalasteltiin, mökkeiltiin, hiihdettiin jne. Nautittiin elämästä. Tuli sitten aika, kun päätettiin muuttaa yhteen ja kaupunkiin. Rella ei kaupunkiin sopeutunut aluksikaan kovin hyvin ja kun lopulta sen vatsa oli stressaamisesta ihan sekaisin jatkuvasti, luovutettiin, ja päätettiin, että sillä on parempi olla Oikaraisella, jossa on rauhallinen ympäristö.
Rella on kuitenkin minun ensimmäinen koira, jonka kouluttamiseen tai mihinkään ei kukaan muu puuttunut, se on kuin ihmisen mieli ja ajatus. En tiedä, onko se elämäni koira, mutta jotain sinne päin - aina tulee ikävä, kun sen joutuu jättämään pois matkasta. Viikonloppuna treenailtiin vähän vanhoja temppuja, että pysyvät mielessä ja Rellan mieli virkeänä. ;) Kyllä siitä jo näkee, ettei se enää ole ihan nuori, vaan jo keski-ikäinen 6-vuotias. Kaunis ja ihana silti ♥
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti